Veden alla mä huudan

Veden alla mä huudan

 

Kirjoitan lapsettomuudesta. Kirjoitan endometrioosista, tuskasta, katseista, painostuksesta. Tahdittomista kommenteista, ahdistuksesta, unettomista öistä, kohtaamastani ymmärtämättömyydestä. Siitä, kuinka loputtomalta tämä suru ja järjetön pelko tuntuu.

Sairastan endometrioosia. Sain diagnoosini kaksi ja puoli vuotta sitten. Olen kärsinyt järjettömistä kivuista, viettänyt monia viikkoja osastohoidossa niiden vuoksi ja nähnyt kuinka ”maailman paras terveydenhoito” ei tosiaan ole sitä millaisena se hehkutuksen mukaan nähdään.

Endometrioosidiagnoosi varmistui laparoskopiassa, joka tarkoittaa vatsaontelon tähystysleikkausta. Leikkauksessa vatsakalvon muutoksista, endometrioosipesäkkeistä, oli otettu koepaloja. Koepalat tutkittiin patologian laboratoriossa, ja vastauksen kuulin minut leikanneelta lääkäriltä puhelimitse kuukauden kuluttua leikkauksesta. Olin odottanut sitä päivää pelolla. Tuskailin, mitä jos varmana diagnosointikeinona pidetty koepalojen tutkiminen ei kertoisikaan mitään. Kuinka osoittaisin tuskani todelliseksi, jos tuostakin vastaus olisi ”ei oo”? Arpeutuneiden muutosten koepaloissa kun ei aina ole endometrioosiin sopivia löydöksiä.

 

 

 

Puhelussa lääkäri kuitenkin kertoi koepalojen löydösten sopineen endometrioosiin, mutta että MITÄÄN endometrioosiin viittaavaa ei kuitenkaan leikkauksessa näkynyt. Järjetöntä. En todellakaan niellyt tuon lääkärin kommenttia, sillä tiesin itse sairaudestani jo tuossa vaiheessa todella paljon ja enemmän kuin minut leikannut lääkäri. Hakeuduin pian toisen lääkärin vastaanotolle. Leikkaus jouduttiin uusia järjettömien kipujen vuoksi jo neljän kuukauden kuluttua edellisestä, mutta sillä kertaa onneksi toisessa yksikössä kokeneen ja meitä endometrioosittaria hoitaneen lääkärin toimesta.

Tuo aika oli todella kuluttavaa. Itkin päiviä ja öitä. Itkin surua ja pelkoa, väliinputoajan roolia, vähättelyä. Kaikkea. Tunsin niin paljon vihaa. Tuntui niin pahalta ja sairaalta iskulta rintakehään, kun lapsettomuuden uhkasta ja pelosta kerrottuani ensimmäiset kommentit olivat monen kohdalla esimerkiksi tätä: ”Kyllä minunkin ystäväni, jolta poistettiin toinen munasarja, tuli raskaaksi heti ensimmäisestä kierrosta poiston jälkeen”.

Teki mieli huutaa päin möläyttelijän kasvoja, että minä en ole tuo ystäväsi ja sairastan lapsettomuutta aiheuttavaa sairautta! En yllättynyt, että ihmiset ovat tahdittomia näin suuren aiheen edessä, mutta petyin kun eivät kyenneet vähääkään asettua asemaani. Oli todella kultaisia ja lämpimiäkin tyyppejä rinnalla, mutta nuo tahdittomat möläytykset satuttivat.

Sattui suunnattomasti viettää aikaa perhekunnan ja suvun lapsiperheiden kanssa, kun päässäni jyskytti kokoajan ajatus, että en ehkä koskaan tulisi kokemaan sitä itse. En ehkä koskaan tulisi olemaan varhaisultrassa, synnytysvalmennuksessa, osastolla lapsi sylissäni, neuvolassa, osallistumassa koulun tapahtumiin, valvomassa öitä lapsen kanssa, hoitamassa kun pieni sairastaa, vastaanottamassa äitienpäivätervehdystä…

Tuntui järjettömältä, kun lapsen saaneet valittivat paljon sitä, kuinka rankkaa elämänsä on, kun joutuvat pyörittämään lapsiperheen arkea, viemään kouluun, hoitamaan yösyötöt jne. Olisin jo tuolloin tehnyt mitä vain saadakseni jossain vaiheessa sellaisen elämän! Olin valmis juoksemaan pää kolmantena jalkana lapsen perässä ja hoitamaan vuokseen kaiken. Sitten sen suuren onnen kokeneet olivat pettyneitä elämäänsä? En ymmärtänyt. Enkä ymmärrä vieläkään.

Don’t get me wrong, tiedän että lapsi tarvitsee vanhemmaltaan jatkuvan huolenpidon ja hänen tulee mennä kaiken edelle. Tiedän, mitä osioita lapsiperheen elämään voi kuulua. Mutta en ymmärtänyt, miksi väsyneet ja kyllästyneet vanhemmat eivät hakeneet apua, kun tiesivät voimansa hupenevan tai jo huvenneen. Ja kuitenkin kommentoivat lapsettomalle, että ”ymmärrät itse sitten kun olet viiden lapsen äiti” tai ”odota vain kun itse olet tässä tilanteessa”. Sääli, että joku pitää lapsen saantia noin itsestäänselvänä ja myöskin lannistavana asiana. Ja ai, mitä tarkalleen tahtoivat minun odottavan? Sitä tuskaa, jota he tuntuivat kokevan lapsen takia? Sitä, että oma elämä tuntuu lapsen saannin jälkeen olevan ohi? Näkemykseni on hyvin toisenlainen.

 

 

Kuinka sitten kuvailisin lapsettomuuden ja sen uhkan aiheuttamia tuntemuksia? Henkistä kipua on mahdoton näyttää. Kuvailen sen kehon kautta ja erilaisin fyysistä kipua aiheuttavin tapahtumin.

Kuvittele, että kenkien pohjallinen on sama kuin piikkareiden ulkopohja, joka nostaa jo valmiin tuskan aiempaa järjettömämmälle tasolle.

Että rintakehässä, kylkiluiden keskellä on tulinen moukarin kuula, joka ajoittain alkaa heilua holtittomasti. Että aina lapsen nähtyäsi joku hakkaa nyrkeillä alavatsaasi ja samaan aikaan sydäntäsi väännellään kuin märkää rättiä. Kuvittele putoavasi portaita alas, ja alatasanteelle päästyäsi joku vie sinut ylös ja heittää takaisin tippumaan. Kuvittele, että joku pitää nilkoistasi kiinni ja pyörii ympyrää, jolloin iskeydyt aina uudestaan ja uudestaan kallion seinämään. Että silmiin nousevat kyyneleet, joiden tuloa et voi hillitä, ovat naulan kärkiä jotka satuttavat suunnattomasti.

Ajattele, että tuo tuska voi olla loputon.

 

Niille, jotka haluaisivat muistuttaa jollekin jotain lapsentekemisestä tai antaa mielestään hyvän neuvon lapsettomuuttaan tuskailevalle henkilölle.

Älä tee sitä. Ajattelet ehkä, ettet tee sitä pahalla, mutta ei se hyvääkään ole. Se voi aiheuttaa ihan suunnatonta tuskaa jollekin. Kukaan ei voi koskaan arvata ennalta, kuka meistä on kohdannut lapsettomuuden ja tuskailee sen kanssa jo valmiiksi, joten on todellakin perusteltua ja kunnioittavaa hillitä itsensä ja huomautteluhimonsa. Niistä tahdittomista kommenteista jää avohaavat ja syvät arvet, joten kunnioittakaamme jokaisen omaa, arvokasta elämää. Se on vakuuttelemattakin aivan yhtä täyttä ja hienoa myös lapsettomalla.

 

 

Tätä kirjoittaessani on Simpukka-viikko. Se on tahattomasti lapsettomien yhdistyksen, Simpukka ry:n järjestämä. Sitä vietetään erilaisten tapahtumien muodossa 6.5.-12.5., ja tänään lauantaina vietetään Lapsettomien lauantaita. Sen tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ja tietoisuutta suuremmankin yleisön keskuuteen. Yhdistyksen sivuille on koottu infoa mm. lapsettomuuden muodoista, lapsettomuuskriisistä ja vertaistuesta. Tukea- valikon alta löytyy hieno opastus läheiselle, ja mielestäni ihan jokaiselle, lapsettoman kohtaamisesta. Sivustolta löytyy tietoa myös Simpukka-viikon tapahtumista ja Tyhjän sylin muistopaikkojen sijainnista. 

 

Lähetän jokaiselle vertaiselleni ja nämä tuskat tunnistavalle niin paljon lämpöä ja monta halausta. Jos lähelläsi ei ole henkilöä, jonka koet sopivaksi tueksi ja koet verkostoitumisen itsellesi sopivaksi, on siihen myös matalan kynnyksen tapoja. Esimerkiksi Facebookissa on monta suljettua ryhmää eri tavalla lapsettomille tai sitä kokeneille. Myöskin endometrioosia sairastaville on oma, Endometrioosiyhdistyksen ylläpitämä ryhmä.

 

 

 

– Helmi

 

 

 

 

 

*teksti ja kuvat:yes girlin vieraskynä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *